Frankie Manning: tanssija, aikalaistodistaja ja opettaja

Frankie Manning kasvoi Harlemissa ja nousi 1930-luvun afroamerikkalaisessa tanssiyhteisössä merkittäväksi Lindy Hop -tanssijaksi. Savoy Ballroom oli yksi paikoista, joissa hän tanssi ja mittelöi muiden kanssa. Hänen menestyksensä rakentui yhteisön varaan: tanssiparit, kilpailevat parit ja musiikki vaikuttivat siihen, mitkä ideat toimivat.

Usein mainittu merkkipaalu on vuoden 1935 kilpailu, jossa Manning esitti Frieda Washingtonin kanssa Air Stepin. Lindy Hopin historiassa sitä pidetään usein tanssin ensimmäisenä Air Stepinä. Sillä tarkoitetaan akrobaattista pariliikettä, jossa toinen tanssijoista irtoaa lattiasta. Tämä nimitys liittyy kyseiseen tanssihistoriaan, eikä sillä väitetä, että kaikki akrobatia olisi keksitty silloin.

Herbert ”Whitey” Whiten järjestämässä Whitey's Lindy Hoppers -ryhmässä Manning yhdisti tanssin koreografiseen työhön. Kiertueet ja elokuvaesiintymiset tekivät ryhmän tunnetuksi myös Harlemin ulkopuolella. Vuoden 1941 elokuvassa Hellzapoppin' näet, miten tempo, ryhmän muodostelmat ja näyttävät liikkeet nivoutuvat yhteen. Tällaiset esiintymiset olivat pitkälle viimeisteltyä show-työtä. Ne eivät kuvaa kaikkea tuon ajan tanssikäytäntöä, eivätkä niiden akrobaattiset osuudet kuulu tavalliseen aloittelijoiden opetukseen.

Ammattilaisuransa tanssijana päätyttyä Manning työskenteli vuosikymmeniä Yhdysvaltain postilaitoksessa. 1980-luvulta alkaen hän pääsi jälleen opettajana tekemisiin nuoremman sukupolven kanssa, joka tutki historiallisia Lindy Hop -tallenteita. Erin Stevens ja Steven Mitchell kuuluivat niihin tanssijoihin, jotka saivat hänet tuolloin opettamaan. Tästä kehittyi kansainvälinen opetustyö, johon kuului muun muassa yhteyksiä Ruotsin tanssipiireihin.

Hänen merkityksensä oli siinä, että hän pystyi vastaamaan kysymyksiin, joihin elokuva ei anna vastausta. Tallenne näyttää lopputuloksen, mutta ei välttämättä tarkoitusta: Oliko liike tarkoitettu kilpailuun? Miten pari reagoi musiikkiin? Millainen rooli partnerilla oli? Manning toi keskusteluun omat kokemuksensa ja pystyi selittämään liikkeitä kehollisesti.

Aikalaiskertomukset ovat arvokkaita, mutta ne eivät tarjoa kattavaa kokonaiskuvaa. Muistot muodostuvat jälkikäteen, eikä yksittäinen tanssija tunne kaikkia sukupolvensa kokemuksia. Muut mukana olleet, kuten Norma Miller, sekä elokuvat, valokuvat ja kirjalliset dokumentit täydentävät kuvaa. Lindy Hop ei myöskään kadonnut kaikkialta ennen uusien tanssiyhteisöjen syntyä. Elpyminen ei siis ollut tyhjästä alkanut uusi alku, eikä se ollut yhden ihmisen aikaansaannos. Manningin panos oli siinä, että hän teki historiallisen tanssikäytännön suoraan monien uusien oppijoiden ulottuville.

Jos mittaat Manningin merkitystä vain näyttävillä liikkeillä, sivuutat suuren osan hänen myöhemmästä työstään. Hänen opetuksessaan musiikkiin reagointi, yhdessä tanssiminen ja hänen henkilökohtaiset kokemuksensa tulivat vuosikymmeniä varhaisten esiintymisten jälkeen syntyneiden ihmisten ulottuville. Historiallinen tanssija ei siis ollut vain valkokankaalla, vaan aivan oppijoiden keskellä.

Tämä muuttaa myös tapaamme katsoa perinnettä. Liikkeen opettaminen eteenpäin ei tarkoita, että vanhan tallenteen jokaista asentoa pitäisi kopioida muuttumattomana. Kehot, tanssiparit ja musiikilliset tilanteet ovat erilaisia. Manningin opetuksessa näistä eroista voitiin keskustella ja samalla säilyttää yhteys afroamerikkalaiseen historiaan, josta tanssi sai alkunsa. Hänen taustansa on osa selitystä, ei sivumennen mainittu elämäkerrallinen tieto.

Tämän pohjalta voit erottaa nykyisellä oppimispolullasi kaksi asiaa: kurssilla voidaan opettaa askeleita ja samalla kertoa, keiltä liikkeet ja opetusideat ovat periytyneet. Käytännön avuksi sopii opas, joka käsittelee Swing-kurssitarjontaa oppimistavoitteesi mukaan. Jotta oppimasi ei jäisi tapaamisten välillä pelkäksi muistoksi, apua on myös lyhyistä harjoitteluhetkistä tanssituntien välillä. Näin voit ymmärtää Manningin perinnön eteenpäin välittämisenä: opit tanssia ja saat samalla tietää, ketkä ovat muovanneet sitä.