Riverdance ja Lord of the Dance: niiden ero

Riverdance alkoi vuonna 1994 taukoesityksenä Eurovision laulukilpailussa Dublinissa. Jean Butlerin ja Michael Flatleyn lyhyt numero esitteli Irish Dancen kansainväliselle televisioyleisölle. Bill Whelanin sävellys yhdisti rauhallisemman alun voimakkaasti kasvavaan tanssiin. Siirtymä suureen ensembleen teki tarkasta jalkatyöstä vaikuttavan kokonaisuuden, joka avautui myös niille, joille aihe oli ennestään vieras.

Vuonna 1995 seurasi koko illan mittainen näyttämötuotanto. Tuottaja Moya Doherty ja ohjaaja John McColgan kehittivät televisioesityksestä laajemman kokonaisuuden, jossa käsiteltiin irlantilaista alkuperää, muutosta, siirtolaisuutta ja kohtaamisia muiden kulttuurien kanssa. Tunnetusta ensemble-esityksestä tuli näin osa iltaa, ei sen koko sisältö.

Michael Flatley lähti Riverdancesta vuonna 1995 ja toi vuonna 1996 näyttämölle Lord of the Dancen. Sitä varten sävellettiin Ronan Hardimanin oma musiikki, ja konseptissa korostuivat selkeämmin tunnistettavat hahmot. Yhteinen henkilöhistoria selittää samankaltaisuudet, mutta ei tee tuotannoista saman shown kahta versiota.

Kun siis vertailet Riverdancea ja Lord of the Dancea, vertailet taiteellisia ratkaisuja. Et vertaa kahta perinteistä koulukuntaa tai kahta vakiintunutta tapaa oppia Irish Dancea tanssitunneilla.

Riverdancessa Bill Whelanin musiikki kannattelee siirtymiä lyyrisistä jaksoista rytmisiin tanssinumeroihin ja erilaisten musiikillisten sävyjen kohtaamisiin. Irlantilaiset soitinsoundit ja laulu nivoutuvat osaksi laajempaa näyttämösovitusta. Jalkojen äänet voivat muodostaa oman rytmisen äänensä: et kuule vain musiikkia, jonka tahdissa tanssitaan, vaan muusikoiden ja tanssijoiden vuoropuhelua.

Koko illan kestävä show tuo tämän yhteyden esiin myös muiden tanssiperinteiden kautta. Kohtaaminen amerikkalaisen steppitanssin kanssa tai Flamenco-numero laajentaa temaattista matkaa. Tällaiset kohtaamiset selittävät, miksi Riverdance ei ole vain pitkä irlantilaisten soolotanssien sikermä.

Ronan Hardimanin musiikki Lord of the Danceen keskittyy vahvemmin hahmojen väliseen dramaattiseen jännitteeseen. Mieleen jäävät melodiat, vastakkaiset tunnelmat ja selkeät huipennukset auttavat sinua erottamaan saapumisen, uhan ja ratkaisun toisistaan. Elektroniset ja orkesterimaiset soundit antavat tälle konfliktille näyttävän muodon.

Molemmissa tuotannoissa on rauhallisia ja nopeita hetkiä. Ero ei siis ole siinä, että toinen olisi akustinen ja toinen elektroninen tai toinen perinteinen ja toinen moderni. Ratkaisevaa on, mikä tehtävä musiikilla on. Se, että musiikin kuultavat ominaisuudet kertovat enemmän kuin pelkkä tempoarvo, käy ilmi myös oppaasta, mitä tempo kertoo tanssista ja mitä ei.

Irish Dance tarjoaa molemmille esityksille yhteisen liikkeen kielen: nopeat jalkatyöskentelyt, hypyt, selkeästi rytmitetyt askeleet ja synkronoidut ryhmät. Näyttämöllä näitä keinoja kuitenkin valitaan ja suurennellaan, ja niihin yhdistetään tilankäyttöä, eleitä tai valaistusta. Siksi Riverdance ei ole oma tanssityylinsä. Nimi viittaa tuotantoon, joka rakentaa Irish Dancesta tietyn illan esityksen.

Riverdance hyödyntää enimmäkseen temaattista, revyymäistä dramaturgiaa. Seuraat yhteisöllisyyden, uuden alun ja kohtaamisen kuvia, etkä koko ajan yhtä päähenkilöä, jolla on selkeä vastustaja. Leveä tanssirivi voi tiivistää yhteenkuuluvuutta. Yksintanssi tuo yksilöllisen sävyn osaksi tätä suurempaa matkaa.

Lord of the Dance nojaa selkeämpään fantasiatarinaan, jossa on sankari, vastustajia ja hyvän ja pahan välinen konflikti. Siinä saman ryhmän tarkkuus voi kuvastaa myös valtaa tai uhkaa. Yksintanssi saa painoarvoa hahmon roolin kautta, samalla tavalla kuin periaatteessa, jossa näyttämöhahmolle annetaan toive ja muutos.

Merkitys ei siis synny pelkästään askeleesta, vaan siitä, miten sitä käytetään. Tämä erottelu auttaa sinua katsomisen lisäksi myös tunnistamaan tanssin piirteitä show-efektien takana: näyttämötoteutus muuttaa vaikutelmaa luomatta automaattisesti uutta tanssityyliä.