Miten tanssityylit ovat muovanneet Pariisia

Pariisin tanssityyleistä puhuttaessa on hyvä erottaa toisistaan niiden alkuperä ja myöhempi näyttämömuoto. Pariisin oopperan baletti johtaa juurensa Ludvig XIV:n hoviin ja ilmoittaa perustamisvuodekseen 1661. Vuodesta 1821 lähtien tanssiryhmä esiintyi Salle Le Peletierissä, jossa romanttinen baletti sai muotonsa. Palais Garnierin avautuminen vuonna 1875 tarjosi sille uuden kotinäyttämön. Nämä vaiheet kertovat hovin edustamisesta ja teatteritaiteen kehityksestä, eivät vuosisatojen ajan muuttumattomana säilyneestä tanssista.

Cancan kulki toisenlaisen tien. Pariisin julkisissa tanssisaleissa sitä tanssivat 1830-luvulla ennen kaikkea opiskelijat. 1840-luvulla siitä tuli suosittu musiikkisalitanssi. Vuonna 1889 avattu Moulin Rouge nousi modernin cancanin, itsenäisen revyy-numeron, esikuvaksi.

Yhteiskunnallinen alkuperä ja näyttämöversio eivät siis ole sama asia. Revyyssä liikkeet suunnitellaan näkyvyyttä, toistettavuutta ja yhteisiä tehosteita varten. Puvustuksen ja esiintymisen merkitystä voi hahmottaa myös esimerkin Burlesquesta puvustukseen perustuvana näyttämömuotona avulla, asettamatta näitä kahta tanssia samalle viivalle. Pelkkä näyttävä jalkojen liike ei selitä koko numeroa eikä sen historiaa.

Bal musette yleistyi Pariisissa 1880-luvulla. Auvergnesta muuttaneet avasivat kahviloita, joissa tanssittiin cabretten, palkeilla toimivan säkkipillin, säestyksellä. Myöhemmin italialaisten muusikoiden harmonikka otti musiikillisen johdon. Historia osoittaa, miten muuttoliike saattoi muuttaa sointia ja tanssien ohjelmistoa ilman, että syntyi yhtäkään uutta perusaskelta.

Ohjelmistoon kuului aluksi Bourrée, myöhemmin Valse musette, Tango musette ja Java. Bal musette on kulttuurinen kokonaisuus, Java taas siihen kuuluva tanssimuoto. Rue de Lappe kuvastaa tämän tanssikulttuurin keskittymistä yhteen paikkaan: 1930-luvulla kadulla oli seitsemäntoista tanssisalia. Tämä historiallinen luku ei kuvaa nykyistä yöelämää.

Bals des pompiers kertoo puolestaan tilaisuudesta eikä tietystä liikekielestä. Ensimmäisenä julkisena tämänkaltaisena tanssiaisena pidetään vuonna 1937 Carpeaux’n kasarmissa Montmartrella järjestettyä tapahtumaa. Kansallispäivään liittyneeseen perinteeseen kuuluivat avoimet paloasemat ja lahjoitustynnyri, jonka tuotto käytettiin sosiaalisiin tarkoituksiin ja palomiesten työolojen parantamiseen. Eron ymmärtää näin: tanssiaiset voivat tuoda ihmisiä yhteen yhteisen yhteiskunnallisen tilaisuuden merkeissä, vaikka kaikki eivät tanssisi samaa tyyliä.

Pariisissa nykytanssin tarkasteluun tarjoavat erilaisen näkökulman instituutiot kuin historialliset tanssisalit. Chaillot sai vuonna 2008 nykytanssin edistämisen ensisijaiseksi tehtäväkseen. Vuonna 1972 perustettu Festival d'Automne yhdisti eri taiteenaloja ilman vakituista tapahtumapaikkaa, ja tanssi oli yksi sen tärkeistä taiteenaloista. Molemmat ovat kulttuurihistoriallisia viitekohtia, eivätkä ne kerro nykyisestä ohjelmistosta.

Voit tarkastella kymmentä tyylinimitystä niiden liikekielen näkökulmasta. Seuraava valikoima ei ole paremmuusjärjestys niiden yleisyydestä Pariisissa:

• Baletti, moderni tanssi ja tanssi-improvisaatio: kodifioitu tekniikka, modernit liiketavat ja spontaani luominen ovat erilaisia lähtökohtia, jotka voivat myös yhdistyä teoksissa.
• Jazz ja Hip Hop: Molemmilla on omat musiikilliset ja kulttuuriset viitekehyksensä. Pelkkä synkronoitu ryhmämuodostelma ei tee niistä samaa tanssimuotoa.
• Salsa, Bachata ja Tango: Nämä paritanssit eroavat toisistaan musiikin, liikkeiden järjestymisen ja parin sisäisen vuorovaikutuksen osalta.
• Vakiotanssit ja latinalaistanssit: Nämä ovat useiden tanssien yläkäsitteitä, eivät yksittäisiä askelsarjoja.

Nykyaikainen koreografia voi ammentaa tällaisista sanastoista, muokata niitä tai tietoisesti välttää niitä. Siksi tyylien sekoittumisen ja itsenäisen tanssityylin välinen ero auttaa sinua myös tanssia katsellessa. Ratkaisevaa on, mikä ajatus jäsentää liikettä, ei vain se, mitä tunnettua askelta se muistuttaa.